Erikoistutkija (evp) Pentti Forsströmin puhe Maavoimien tutkimuskeskuksen perinnepäivässä

Arvoisa Maavoimien tutkimuskeskuksen herra johtaja, kunnioitetut perinnepäivän vieraat, hyvät naiset ja herrat!

Minulla on ilo ja kunnia tervehtiä Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen edustajana 10-vuotista taivaltaan juhlivaa Maavoimien tutkimuskeskusta, sen henkilöstöä sekä yhteistyötahoja ja sidosryhmiä!

Minun on tunnustettava syntini siitä, etten ole tässä salissa ollutkaan sitten vuoden 1982, jolloin läksin upseerikokelaana reserviupseerikurssilta 169 Tykistöpatterista kohti Vekaranjärveä ja äkseeraamaan nuorempia sotilaita taistelukentän jumalattaren toimintaan. En silloin tosin osannut edes arvata, että 43 vuoden päästä esiintyisin täällä arvoisan tutkimusyksikön perinnepäivänä muutamaa kokemusta ja ehkä vähän tietoakin rikkaampana. Nuo 43 vuotta ovat olleet käytännössä palvelusvuosia, sillä varusmiespalveluksen jälkeen tuore vänrikki jatkoi suoraan Kadettikouluun ja sillä tiellä olen edelleen. Yleisesikuntaupseerin virkapuvun jätin tosin kaappiin varoiksi jo muutama vuosi sitten, mutta jatkan samaa tehtävää venäjätutkimuksen parissa nyt siviilinä.

Jos sallitte, sanon vielä muutaman, anekdootin omaisen sanan urastani, johon mahtui myös opiskelu Venäjän asevoimien yleisesikunta-akatemiassa ja edelleen palvelusta puolustusasiamiehenä yhteensä viiden vuoden ajan. Kuten hyvin tiedätte, Venäjän historia on varsin sotaisa, näin myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Aloitin palvelukseni Venäjän ylimmässä sotilasahjossa juuri sen jälkeen, kun siellä oli pidetty Venäjän Georgiaa vastaan käymän viisipäiväisen sodan palautetilaisuus. Vastaavasti poistuin Venäjältä syksyllä 2013, jolloin kuumeisesti asevoimia koulutettiin ja varustettiin nopeisiin tilannemuutoksiin ja toimintaan tuntemattomilla seuduilla – seuraavana keväänä Venäjä valtasi Krimin niemimaan. Selkeä, joskin yksipuolinen johtopäätös on siis, että suomalainen upseeri rauhoitti Venäjän viiden vuoden ajaksi.

En malta olla lainaamatta RUK:n ”Valmius”-nimisen kurssin kurssijulkaisuun 2016 kirjoittamaani tekstiä Krimin valtauksen jälkimainingeissa: ”…tilanteesta voitaneen tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Yksi tärkeimmistä on se, että turvallisuutta tehdään ja rakennetaan suvantovaiheissa. Mahdollisessa kriisitilanteessa testataan sitä kykyä ja niitä valmiuksia, jotka aikanaan saatiin aikaan. Kriisitilanteessa kykyjen ja valmiuksien lisääminen on monin verroin vaikeampaa, jos onnistuu ollenkaan. Tämän vuoksi Puolustusvoimien rauhanajan sotilaskoulutus ja valmiuden ylläpito ovat kestävän kehityksen edellytyksiä ja vakuuksia. On erinomaisen tärkeää, että Suomella on kattava ja koulutettu reservi, jonka upseeristolla on käsissään sotilaalliset kyvyt, jonka tietoisuudessa on tahto puolustaa ja jonka rinnassa sydän sykkii Isänmaallemme.” Nämä sanat oli siis kohdistettu tuleville reservin johtajille.

Ne voidaan hyvällä syyllä laajentaa koskemaan koko yhteiskuntaa ja jokaista sen jäsentä kategoriasta tai organisaatiosta riippumatta. Uhkiin varautumisessa ja vastaamisessa ei ole toista mahdollisuutta, ne on tehtävä ennakolta. Nykyisessä tilanteessa ei yksinkertaisesti ole varaa epäoleellisuuksiin tai epäröintiin. Venäjän rikottua sovittuja pelisääntöjä ja vallattua Krimin niemimaan Ukrainalta 2014, se on ollut sotaa käyvä maa aina sen jälkeen, mistä viimeiset lähes neljä vuotta aktiivista hyökkäys- ja tuhoamissotaa.  Meidän puolella uhkiin varautuminen on siis tehtävä ajallaan. Suomen puolustusvalmiuden sanoma rajojemme ulkopuolelle on selkeä – Suomi ja suomalaiset ovat tehneet järkeviä valintoja ja luoneet korkean kynnyksen sille, joka yrittää vapauttamme ja itsenäisyyttämme horjuttaa. Ja kynnystä nostaa myös se, että herkeämättömään sotilaallisen tilanteen seurantaan Ukrainassa perustuen, teemme, tutkittuun tietoon pohjautuvia johtopäätöksiä ja ratkaisuita puolustusvalmiutemme parantamiseksi kaikissa ulottuvuuksissa. Tästä kiitos lankeaa myös maavoimien tutkimuskeskukselle.

Venäjän uhka yhteiskuntamme toimivuudelle ja siten kansakuntamme turvallisuudellemme oli ja on edelleen todellinen. Tänä päivänä uhan olemus on muuttunut eilisestä, ja tilanne voi kehittyä pahimman vaihtoehdon tietä. Vaikka Isoympyrällä tilanne nyt on rauhallinen, Venäjä on käytännössä sotaa käyvä maa, sen sotateollisuutta ajetaan ylös sekä se kuluttaa ja tuhoaa Ukrainaa joka päivä, sodan päättymistä ei vielä ole näkyvissä. Mekin maksamme Ukrainan puolustustaistelusta osuutemme. Sen vähän mitä Venäjästä ymmärrän, on se, että viime vuosien sotilasstrategiset ratkaisumme eivät ole jääneet Venäjältä huomaamatta. Tällä hetkellä Venäjän kyky ryhtyä muutoksiin on rajallinen, mutta olen vahvasti siinä mielessä, että Venäjän johto kääntää katseensa yks’ kaunis päivä Moskovasta luoteeseen – silloin meidän on oltava valmis. Tätä käännöstä on ollut nähtävissä jo jonkin aikaa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on osoittanut em. varautumisen merkityksen lisäksi, että teknologiat, välineet ja aseistus ovat välttämättömiä sodassa. Sotilas, hänen henkinen, fyysinen ja materiaalinen valmiutensa ovat kuitenkin ratkaisevassa asemassa. Ukrainan onnistunut puolustus perustuu pitkälti vahvoihin maavoimiin, reserviin ja siitä muodostettuihin joukkoihin sekä aseistukseen ja innovointiin sekä yhteiskunnan tahtoon tukea sotaponnisteluja ulkomaisen avun ohella. Venäjä toisaalta ei ole pystynyt mobilisoimaan sellaista sotilaallista ylivoimaa, jolla se olisi asettamansa tavoitteet saavuttanut. Rekrytointiongelmat Venäjällä kielivät myös sodan oikeutuksen puutteesta.

Venäjä on varsin omaehtoisesti, mutta perusteettomasti rakentanut helmikuussa 2022 alkaneen sotilaallisen erikoisoperaation oikeutuksen. Pitkälti heidän katsannossaan kyse on nimenomaan taistelusta länttä ja sen valtapyrkimyksiä vastaan ja jossa Ukrainalla on välineellinen rooli. Ukrainakin on onneksi eri mieltä. Sotilaallinen erikoisoperaatio käsitteen käytölle on löydettävissä niin venäläiseen sotilaskulttuuriin, käytäntöön kuin poliittiseen ulottuvuuteen liittyviä tekijöitä. Kyse ei siis venäläisittäin ole varsinaisesti sodasta Ukrainaa vastaan, mikä tarkoittaisi sen tunnustamista, että Venäjä on hyökkääjä YK:n perussäädösten mukaan. Sisäisesti on tarkoituksenmukaista puhua operaatiosta rauhan aikana, jolloin sota-ajan säädöksiä ja rajoituksia ei tarvitse ulottaa koskemaan koko yhteiskuntaa, ja voidaan toisaalta kärjistäen sanoa, ettei sodan lakejakaan tarvitse noudattaa.

On vahvoja viitteitä siitä, että helmikuun 2022 hyökkäyksessä kyseessä olisi alun perin ollut tiedustelu- ja turvallisuuspalveluiden masinoima rynnistys, jossa asevoimien joukoilla oli toissijainen rooli. Arvioitiin, että Ukrainan valtiojohto luopuu asemastaan ja tilalle olisi voitu istuttaa jonkinlainen marionettihallitus, jonka legitimiteettiä alueelle suunnatut asevoimien ja muiden voimaviranomaisten joukot tukisivat. Tilanteen kehityksessä on nähtävissä, että Venäjä käytti varsin monitahoisia ja -menetelmällisiä vaikuttamisyrityksiä. Joulukuussa 2021 se antoi ns. turvallisuusultimatumin, jonka mukaan Nato ei saisi laajentua Ukrainaan ja se poistaisi joukkonsa ja aseistuksensa niistä maista, jotka olivat liittyneet organisaatioon 1997 jälkeen. Oli selvää, että vaatimukset eivät olleet tarkoitettukaan hyväksyttäviksi. Venäläisittäin kyse oli siitä, että poliittisia neuvotteluita ja myönnytyksiä näennäisesti yritettiin etsiä, mutta koska niitä ei hyväksytty, oli ryhdyttävä muihin toimiin. On siis ilmeistä, että Ukrainan kysymyksen ratkaisuun oli olemassa jo toinen suunnitelma ja päätös operaatiosta oli tehty.  Tästä voi perustellusti nostaa väitteen siitä, että Venäjän oli ryhdyttävä sotilaallisiin toimiin, sillä muutoin se olisi noudattanut lännen sanelua ja ollut ikään kuin alisteisessa asemassa, mikä ei lähtökohtaisesti Venäjän nykyregiimille ole edes vaihtoehto. Korostan, että Venäjän kehittämä rakennelma lännen ja Ukrainan uhista on vailla totuuspohjaa.

Hyökkäyksen alkuvaihetta ja sitä edeltänyttä kehitystä voi perustellusti nimittää taistelutilan valmisteluksi, mitä Venäjän sotilaspoliittisessa tavoiteasettelussa kutsutaan ”otollisten ja edullisten olosuhteiden luominen”. Tällöin Venäjä pyrki kollaboraattorien, tiedustelupalvelujen, tihutyöntekijöiden avulla, näitä aikanaan kutsuttiin viidenneksi kolonnaksi, yhdistettynä poliittiseen ja taloudelliseen painostamiseen, tietoverkko- ja informaatiovaikuttamiseen, luhistaa Ukrainan vastarinta ja luoda oikeutusta Venäjän turvallisuuden ylläpitämiselle. Tätä voimistettiin varsin ilmeisillä sotilaallisilla valmisteluilla, voimannäytöillä ja joukkojen keskittämisellä Ukrainan rajan läheisyyteen ja Valko-Venäjän alueelle. Tämän lisäksi ns. organisoitua separatismia tuettiin voimakkaasti Luganskin ja Donetskin alueilla, joiden kyseenalaiset vallanpitäjät juuri hyökkäyksen aattona pyysivät Venäjän apua ”Ukrainan hyökkäyksen torjumiseksi”.

Ilmeisesti Venäjällä suunniteltiin ajan olevan kypsä operaation käynnistämiselle ja vallan vaihtaminen Kiovassa, Ukrainan valtiollisen itsenäisyyden luhistaminen olisi viikon mittainen operaatio. Kuten tiedämme, tämän pelikirjan mukaan ei operaatio sujunut. On arvioitu, että tähän yhtenä syynä on ”selektiivisten positiivisten uutisten ja hyväksi todettujen neuvostomenetelmien kulttuuri” valtaryhmittymien sisäisen kilpailun menetelminä. Kokonaisuudessaan operaation alkuvaiheen toteutukselle ei ollut edellytyksiä – taistelutilan valmistelut eivät olleet onnistuneita eivätkä kestäviä.

Ukrainan sotilasjohto pystyi ennakoimaan varsin tarkasti Venäjän operaation alun. Tämä mahdollisti joukkojen uudelleen ryhmittämisen, lentokonekaluston hajauttamisen varatukikohtiin, valelaitteiden rakentamisen lentotukikohtien; ilmapuolustusjärjestelmien, maavoimien yksiköiden ja tykistön uudelleenryhmittämisen ja naamioinnin sekä monien ase- ja ammusvarojen hajauttamisen. Edelleen Ukrainan asevoimien joukot vedettiin otollisemmille puolustusalueilla, taajamiin ja rakennetuille alueille, joissa vastustajan mahdollisuudet havaita, tunnistaa ja maalittaa olivat kertaluokkaa vaikeammat. Venäjä, luottaen osin ainakin yllätykseen, puolestaan eteni pitkinä marssirivistöinä, jolloin huoltoetäisyydet, sivustojen suojaaminen olivat joukkojen vähyyden takia puutteellisia, mikä altisti joukot Ukrainan asevoimien tehokkaille vastatoimille. Tämän mahdollista vahva tiedustelu, jota täydensi niin liikennekameroiden online-kuva kuin paikallisväestö omilla havainnoillaan. Ehkä yhden erityismaininnan ansaitsee Hostomelin maahanlasku, jossa vastatoimien menestys saavutettiin nopealla joukkojen ryhmittämisellä ja tulivoimalla, joilla helikoptereilla maahanlasketut joukot pystyttiin eristämään ja osin tuhoamaan sekä estettiin lisävoimien toimittaminen ja yhteyden muodostaminen maitse eteneviin joukkoihin. Täten Kiovan saartaminen tehtiin tyhjäksi, missä osaansa näytteli myös eri puolustushaarojen yhteistoiminnan puutteet.

Operaation alkuvaiheesta voi alustavasti tehdä seuraavia päätelmiä: Venäjä aliarvioi vastustajan voiman ja yliarvioi omat mahdollisuutensa. Venäläiset odottivat, että ukrainalaiset ottavat heidät avosylin vastaan ja joukot vaihtaisivat puolta, kuten tapahtui jossain määrin Krimin valtauksen yhteydessä, tai Ukrainan yksiköt laskisivat aseensa. Lähes 10 vuoden sodankäynti Donbassissa venäläisiä vastaan oli muuttanut ukrainalaisten asennoitumisen radikaalisti ja pysyvästi.

Venäjän yksiköiden johtaminen on varsin hiearkkista ja vanhentuneeseen teknologiaan perustuvaa, omaehtoisuutta ja aloitteellisuutta ei uskallettu näyttää, toimet edellyttivät esimiehen hyväksyntää sekä siten johtamissykli oli oleellisempi pitempi kuin ukrainalaisten. Tilanne olisi edellyttänyt nopeita päätöksiä ja toimenpiteitä. Yleisesti on todettava, että monin kohdin kriittinen tekijä on yksilö, sotilas. Tämän ohella liiallinen opesec – salailu ei tarjoa mahdollisuutta valmistella tai valmistautua. Ylittäessään Ukrainan rajan Venäjä kohtasi siis päättäväisen Ukrainan armeijan ja kansakunnan, joita länsi tuki monin eri keinoin. Ukraina ei ollut yksin, missä Venäjä teki virhearvion.

On arvioitu, että Venäjä keskitti Ukrainan operaatioon käytännössä irti saatavat maavoimien joukot, jotka pääosin olivat ns. sopimuspalkattuun väkeen kuuluvia, kaikkiaan n 190 000 sotilasta. Vaikka määrä kuulostaa suurelta, ne oli ryhmitetty neljään-viiteen operatiiviseen suuntaan, mikä herättää kysymyksen sotilaallisen painopisteen puuttumisesta. On myös viitteitä siitä, että näillä joukkoryhmillä ei välttämättä ollut sotilasoppien mukaista taisteluryhmitystä, vaan pitkälti joukot pyrkivät marssimaan mahdollisimman nopeasti kohti Kiovaa ja lopullista voittoa. Eteneminen ja nopeus merkitsivät, että huolto jäi auttamatta jälkeen ja sivustat suojattomiksi, mitä Ukraina käytti erinomaisesti hyväkseen. Tämä seikka ilmentää vastustajan aliarviointia ja sitä, että operaation asymmetrisiä toimia käsittäneen alkuvaiheen menestys olisi ollut itsestäänselvyys.

Jos tarkastellaan tapahtumia ns. erikoisoperaation alun jälkeen – niitä voi perustellusti kutsua sotilaallisiksi toimiksi, sodankäynniksi sen melko perinteisessä merkityksessä, ja etsittäessä syitä sille, miksi Venäjä ei tavoitteitaan ole saavuttanut, on palattava ajassa hieman taaksepäin. Olen tuonut muissa yhteyksissä esille, että Venäjän maavoimat olivat ns. Serdjukovin ajan reformin tuloksena nopeasti ja ketterästi operoimaan kykenevä joukko, jonka perustehtävä oli ylläpitää valmiutta ja nopeutta taistelutoiminnan aloittamiseen. Kuitenkin vain osa maavoimista oli ns. valmiusjoukkoja, jotka eittämättä olivat aiempaa pienempiä kokoonpanoltaan ja aseistukseltaan. Näitä kutsuttiin pataljoonan taktisiksi ryhmiksi, ne eivät siten olleet prikaateja ja divisioonia, vaan Venäjän alueellisen koskemattomuuden, Venäjän valtion rajojen suojaamiseksi tarkoitettuja yksiköitä.

Taktisia ryhmiä ei lähtökohtaisesti ollut rakennettu alueiden valtaamiseksi tarkoitettuun operaatioon, ja ne eivät kaikki olleet täysvahvoja alun perinkään. Käsittääkseni siten kysymys maavoimien organisaatioiden kokoonpanoista on yksi suurimmista haasteista, joka Venäjällä on edessään asevoimien kehittämisessä. En myöskään näe syitä sille, että Venäjän olisi kokonaan luopumassa asevelvollisuusarmeijasta. Kehittämiskohteena on mitä ilmeisimmin maavoimien reservi ja sen toimeenpano. Tähän luonnollisesti liittyy rauhan ajan koulutusjärjestelyt ja rakenteet.

Venäjän operaation johto, rakenne, luonne ja ilmeisesti myös tavoitteet muuttuivat huhti-toukokuussa 2022. Sen jälkeen on ollut nähtävissä jaksoja, jotka eroavat toisistaan huomattavasti. On korostettava, että eri vaiheiden mainitseminen antaa kuvan, että ne olisivat suunnitelmallisia tapahtumia – näin ei asia yksinkertaisesti ole. Sodan alettua suunnitelmat ovat arkistoon taltioitavia papereita – tapahtumien kulkua ei täysimääräisesti voi ennakoida, varsinkin kun vastakkain olivat käytännössä kaksi Euroopan suurinta armeijaa.

Kiovasta vetäytyminen merkitsi Venäjän joukkojen strategista ryhmittämistä Donbassin alueelle ja valmistautumista hyökkäyksen jatkamiseen sieltä. Kesän 2022 lopulla Ukrainan vastahyökkäys puolestaan tuotti menestystä Hersonissa ja Harkovassa, voimat kuitenkin ehtyivät ja Venäjä pystyi vakauttamaan tilanteen. Vuosi 2023 merkitsi Ukrainan kesällä alkaneen hyökkäyksen jälkeen asemasodan kaltaisten taistelujen syntymistä ja kulutussotaa luonteeltaan. Vuosi 2024 oli asemasotaa, mutta Ukraina otti aloitteen käsiinsä hyökkäämällä Kurskiin, sekä myös kauaksi ulottuvien aseiden käyttöä Venäjänkin selustassa. Venäjä jatkoi Ukrainan koko alueen ja infrastruktuurin tuhoamista eri asejärjestelmillä. Näin tilanne on suurissa puitteissa tälläkin hetkellä, syksyllä 2025.

On huomattava, että Venäjän eteneminen on ollut varsin hidasta ja marginaalista viimeisten kahden vuoden aikana. On siten vaikea nähdä, että mitään ratkaisevaa olisi tapahtumassa. Tässä on tosin ainakin kolme muuttujaa, jotka voivat kääntää tilanteen suuntaan tai toiseen, Ukrainan omaehtoisia ponnisteluja vähättelemättä: länsimaiden tuki Ukrainalle, Venäjän sisäinen tilanne ja Kiinan tuki Venäjälle. Käsittääkseni ”läntinen rintama” on kuitenkin varsin yhtenäinen ja päämäärältään Ukrainan tavoitteita tukeva. Venäjä sanktioista huolimatta pystyy ainakin toistaiseksi maksamaan sodankäynnin kuluja niin sotateollisuudelle, sotilaille kuin yhteiskunnalle.

Venäläinen lähtökohta sodassa on määrällinen ja laadullinen ylivoima vastustajaan nähden. Mainittu vajaan 200 000 sotilaan miesmäärä on tapettu lähes kahteen kertaan, haavoittuneiden määrä on tätä nykyä ilmeisesti kolminkertainen. Mittavat tappiot vuonna 2022 johtivat siihen, että Venäjän oli toimeenpantava osittainen liikekannallepano, jossa arvioilta n 300 000 reservissä olevaa määrättiin palvelukseen. Sittemmin liikekannallepano on koskenut myös teollisuutta. Oli miesmäärä mikä hyvänsä, tilanne on se, ettei se ole ollut riittävä Ukrainan alueiden valtaamiseen tai puolustuksen murtamiseen. Kuukausittainen rekrytointivolyymi ilmeisesti riittää kattamaan tappiot, mutta miesylivoimaa sillä ei ole pystytty muodostamaan.

On ilmeistä, että se uutisointi, jonka mukaan Venäjä on lisäämässä joukkojen määrää rajamme itäpuolella, perustuu johtopäätökseen, jonka mukaan voimasuhteet Ukrainan asevoimien kanssa eivät olleet riittävän edullisia Venäjälle. Toinen kysymys on, milloin Venäjä pystyy suunnittelemiaan joukkoja perustamaan. Toinen syy itärajamme takaiselle kehittämiselle on tietysti se, että Suomi on sotilaallisen liittokunnan jäsen, mikä on aiheuttanut uuden suunnittelukierroksen Venäjän sotilasjohdossa.

Joka tapauksessa Venäjälle on haasteellista kasvattaa sotilaallista miesvahvuuttaan. Nykyinen palkkamenettely ja sosiaaliset etuudet eivät voi jatkua pitkään ilman sotilasbudjetin kasvua, mitä ylläpidetään nimenomaan rekrytoinnin ja henkilötäydennyksien onnistumiseksi käynnissä olevan sodan aikana. Rintamalla olevien joukkojen siirtäminen suoraan rauhanajan joukoiksi ei liene taloudellisestikaan kestävä ratkaisu. Toiseksi kuitenkaan radikaaleja henkilöstöjärjestelyjä ei ole toimeenpantu. Tarkoitan tällä reservissä olevien upseereiden ja miehistön rekrytointia tai naisten työvelvollisuuden laajentamista sotaväen tarpeisiin. Yhteiskuntarauhan häiritsemistä Venäjän valtiojohto mitä ilmeisemmin haluaa välttää. Ikään kuin sota olisi irrallinen asia jossakin valtion laitamilla ja sotilaiden murhe. Valitettavaa on, että taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää nykyisen tasoista kulutussotaa toistaiseksi ovat riittäneet.

Sodan myötä Venäjän kalustotappiot ovat olleet mittavia. Näiden korvaamiseksi pääosa rintamalle toimitetavasta kalustosta on entisöityä varastoitua materiaalia, jonka nykyaikaisuus ei välttämättä ole silmiinpistävin ominaisuus. Kulutussodankäyntiin se kuitenkin on omiaan. Sodan edelleen jatkuessa on ilmeistä, että varastot on käytetty, joidenkin arvioiden mukaan, ensi vuoden kuluessa. Tosin kalustotappiot ovat vähentyneet taistelutapojen muutosten johdosta. Uudelleenvarustamisen puolestaan on arvioitu kestävän muutamista vuosista aina lähes 10 vuoteen riippuen siitä, mitä painotetaan – sotateollisuuden tuotantoa, sisäistä vakautta ja taloudellista tilannetta vai teknologista tasoa. Tämä tietysti sillä varauksella, että sota nopeasti jäätyy tai vihollisuudet rauhoittuvat.

Edellä olen käsitellyt sotaa varsin karkealla pensselillä. Ehkä on paikallaan mainita myös muutama ajatus varsinaisesti sodan käynnistä. Kokonaisuudessaan Venäjä operoi varsin laajalla rintamalla, jonka pituus on noin 1 000 kilometriä. Tämä on voimakas yksinkertaistus, sillä sotatoimia tapahtuu hyvin syvällä kummankin osapuolen selustassa. Ilmeisesti nykyteknologian suomat edut, tiedustelu ja tulivaikutus eri asejärjestelmillä on johtanut siihen, että maavoimien yksiköiden toiminta on pirstaleista, atomisoitunutta. Joukot toimivat pieninä partioina, ryhminä, eikä suuria joukkokeskittymiä muodosteta ja siten ei myöskään syvälle tavoittavia operaatioita toimeenpanna tai rohjeta toimeenpanna. Tämä merkitsee, että tulivaikutukselta suojautuakseen joukot toimivat hajallaan. Tämä puolestaan luo paineita johtamistoiminnalle ja -järjestelmälle, joka ei ilmeisesti ole venäläisten sotavarustuksen vahvuus.

On siten tulkittavissa, että esimerkiksi tiuhat ryhmitykset, joukkojen tai tykistön keskittäminen pitkiksi aikaa samoihin asemiin eivät enää ole elinkelpoisia. Kehittyneiden ja nopeiden tiedustelujärjestelmien ja -droonien käyttö sekä siten havainto-vaikutussyklin kehittyminen edellyttää suojautumista ja naamiointia, nopeaa liikehtimiskykyä samalla kuin vaikutusta olisi pystyttävä aikaansaamaan. Ilman vastatoimia tilanne on reaktiivista suojautumista, jolla sotaa ei voiteta. Menestys konfliktissa rakennetaan silloin, kun siihen on tilaisuus, meidän osalta se on tänään.

Arvoisat kuulijat,

En tarkoituksella halunnut hypätä syvään päätyyn ja tarkastella Venäjän maavoimien edesottamuksia kovin yksityiskohtaisesti. Tämä siksi, että tässä salissa istuu asiantuntijoita, joiden ammattitaitoa ja tietämystä en edes halua yrittää haastaa. Siksi maalasin tilannetta niin sanotusti varsin loivin sanamuodoin.

Taannoin pidin alustuksen Venäjän sodasta Ukrainaa vastaan. Eräs kuulija kysyi minulta, että ”millä tavalla voimme toimia, jotta Venäjästä saataisiin ystävällinen maa?”  Vastasin sanoilla, jotka olen aiemminkin tuonut esille: ”Siihen tarvitaan kolmea asiaa: ensinnäkin kylmää tahtoa, toiseksi kuivaa ruutia ja kolmanneksi tarvittaessa kuumaa nikkeliä”. Toin nämä kolme tekijää kursorisesti ja vertauskuvallisesti esille, mutta mielestäni lauseeseen kiteytyy ainakin minun ajattelu turvallisuudesta ja suhteesta Venäjään. Emme siirrä koko vastuuta omasta turvallisuudestamme muiden harteille, vaan ymmärrämme velvoitteemme omasta vapaudestamme ja itsenäisyydestämme. Puolustus rakentuu ei pelkästään sotilaiden vaan kaikkien suomalaisten varaan, joiden rinnassa sydän sykkii Isänmaalle ja jotka eivät tarvittaessa epäröi käyttää nikkelivarmistusta sille, joka ei puhetta usko. Tämä on se voima, jota Venäjänkin on syytä kunnioittaa. Candida pro causa ense candido – puhtaalla miekalla puhtaan asian puolesta!

Toivotan Maavoimien tutkimuskeskukselle menestystä seuraavalle työntäyteiselle vuosikymmenelle, työnne tulokset ovat äärimmäisen tarpeellisia jalkautettavaksi. Toivotan kaikille hyvää syksyä ja rauhallista tulevaisuutta.

10.10.2025, Hamina

Kuva: Maavoimat